Vähän hyvää, mutta paljon pahaakin

Aikaa on kulunut. Kisojakin olen kinkannut. Olen kirjoittanutkin, mutten uskaltanut julkaista.

Lokakuussa leikattu akilles ja kantapää eivät kestäneet suunnistamista. Jalka oli vallan vaan kipeämpi ja kipeämpi. Alamäet taistelin kankeudella. Ylämäissä kompensoin, olinhan kunnossa. Tuntui SM-ylipitkilläkin surrealistiselta toivoa ylämäkiä. Mutta jos alamäessä jouduin letkassa antamaan kymmeniä metrejä siimaa, ylämäissä pääsin vähintään saman karkuun. Viimeinen reilu puoli kilsaa oli alamäkeä... 7. sija oli joka tapauksessa vähintäänkin naisen työ.

Lopulta ymmärsin huolestua jalastani. Kuvat realisoivat kantaluun ja jänteen väliin kasvaneen hötöä kasvustoa. Ohjeeksi Orava antoi lepoa. Kaksi kertaa viikossa saa juoksennella, mutta pyöräilyä ja vesiliikuntaa ei ole rajoitettu. Kainuussa saa hikisesti seuraavan kerran otattaa. Ellei jalka ole kivuton syyskuussa, huolestumme uudelleen. Pahassa tapauksessa jänne irroitetaan kantaluusta, siivoskellaan ja liitetään takaisin ruuvein. Koitetaan välttää.

Suunnistamattomuus on tehonnut kipuihin. Lopultakin käänne siinä mielessä parempaan. Olen menettänyt kuntoani reippaasti, mutta se ei nyt ole pääasia.



Piispa Henrikin pyhiinvaellus

Äkkiarvaamatta, Jukolan katselun herkistämänä, pakkaan pienen juomarepun piukaksi. Jukolan jälkeisenä maanantaina klo 6.17 herään Opan huutoon alakerrasta:"pussailu loppuu, bussi ei odota!" Pauken känny oli tiltannut, nyt on kiire. Huitaisen makuupussin, retkipatjan, kerraston, vaihtoalusvaatteiden, kuivalihan, pussikeittojen ja palautumispatukoiden täyttämän repun selkään ja hyppään Outin ohjaamaan autoon. Auto menee linja-autoasemalle.

Istun linjurissa Opan vieressä. Huittisissa Opa komentaa hyppäämään ulos. Odotamme asemalla, kunnes käsky käy siirtyä uuteen bussiin. Bussin takaosassa on kaksi tuttua nuorta miestä, Jopi ja Nieminen. Tunnelma on odottava, väkinäisten kevennysyritysten ryydittämä. Kokemäen pysäkillä astun miesten vanavedessä tienposkeen. Kiristän lenkkareita. Paikalle suhahtaa pirssi. Opa ohjeistaa kuskin Piispa Pyhän Henrikin saarnahuoneelle.

Olemme pyhiinvaelluksemme lähtöpaikalla. Autuas aikomus on kulkea kaksi yötä levähtäen Turun Tuomiokirkolle. Matka kulkee leppoisasti pyöräteitä ja maantien reunoja tallustaen. Kokemäen Pitkäjärven urheiluopistolla päästään posliinille. Köyliön Yttilässä Sepon kauppa palvelee. Sepon kaupasta saa lähes kaikkea, vaikka pieni onkin. Kaupan kaksi työntekijää, Seppo ja oletettavasti hänen vaimonsa palvelevat kotoisasti vaimo lihatiskillä ja mies kassalla. Pankkikortilla saa maksaa, mutta maksutapa ei selvästikään ole Sepon mieleen.

Jatkamme eteenpäin pysähtyen Köyliön Kankaanpäässä sijaitsevalle Tarmo-kaupalle. Ostamme illaksi makkaraa, sinappia ja kääretorttua.

Säkylän Huovinrinteen sotilaskahviossa nautimme päivän viimeiset posliini-istunnot. Pyhiinvaeltajat tankkaavat kukin parhaimpansa mukaan leipää, pitsaa, munkkia, kaakaota ja sen sellaista. Ostan armeijan kokoontaitettavan kuksan sekä lusikan. Läppää leijailee vielä mukavasti.

Matka käy kohti Ylänettä. Ensin maantien laitaa, sitten kankaalla kulkevaa polkua pitkin. Jopi alkaa anella Opaa pykälänpudotukseen. Itse en näe kunnolla maastoa ja horjunkin hiukan. Otan kunnon imut letkusta ja syön sentin kerroksen sipsiä. Homma toimii taas. Ollaan maratonin tuolla puolen. Aloitamme haaveilun Yläneen grillistä. Pauke tekee kiitettävää taustatyötä, grilli on auki puoli yhteentoista.

Jopi alkaa hiipua ja saavumme Yläneelle grilliruuan suhteen liian myöhään. Makoilemme Yläneen kirkon vaiheilla liian kauan. Minua paleltaa. Lopulta saan miespyhiinvaeltajat liikkeelle. Laavulle on yhden veripissalenkin matka.

Kylänraitti on hiljainen. Näemme huuhkajan, kehrääjiä sekä muita ei niin maininnanarvoisia eläimiä. Vesivarastot ovat huvenneet, mutta taloista ei kehtaa enää anella. Jopi tippuu vauhdista lopullisesti, Nieminen keskittyy tarmokkaasti kaivojen bongaamiseen. Kuljemme Vaskijärven rantaa menevää hiekkatietä, on suomalainen kesäyö. Taaempana Jopi päättää täyttää vesisäiliönsä Vaskijärven vedellä.

Nieminen ymmärtää kaivon sijainnin väärin ja erkanee Opasta ja minusta. Kiihdytämme Opan kanssa tahtia, juoksen Opan kävelymaksimia. Saavumme Vesiraumanmäen laavulle noin klo 2. Olemme taivaltaneet reilut 70 km. Kuivia, pilkottuja puita on, joten saamme nuotion nopeasti loimuamaan. Kuivaa päälle, fiilistelyä.

Nieminen tulee parikymmentäminuuttia perässä, janoisena edelleen. Laavun ympäristön kaivokaan ei löydy. Nieminen säilyy rauhallisena.

Tankkaamme hyvällä halulla. Jopi saapuu voipuneena klo 3. Mies ei pysty enää edes syömään. Makkara jää yöksi sateeseen. Nieminen ja Jopi juovat järvivettä.

Aamulla löydämme laavun kaivon. Vesi on tutkittu vuonna 1993 ja todettu, että se on keitettävä. Keittämistä kehottava kyltti on irrotettuna kauempana maassa. Kaivo on metsässä, eikä sinne johda enää polkua. Täytämme juomapussit, sillä edessä on maastotaival.

Pyhiinvaellus jatkuu tavoitteena Ruskolla sijaitseva Kervan laavu. Jakaudumme alkumatkasta pareiksi Nieminen, Jopi ja minä, Opa. Vaellus kulkee hiekkateitä ja pikkupolkuja Mynämäen puolelle. Vettä sataa vaihtelevan raivokkaasti tunnelman laskiessa säätilan mukaan. Mynämäen Tarvaisissa saamme idean kestittäytyä Nousiaisten Hesburgerilla. Piispa Henrikin virallinen pyhiinvaellusreitti saisi urbaanin lisäkiemuran, mutta uitetut koirat haluavat tukea Hesburgerin liikeideaa. Matka Nousiaisiin on kuitenkin pitkä, varsinkin, jos huomaa kulkeneensa samasta kohtaa tunti sitten, mutta toiseen suuntaan. Sadepäivä sotki pyhiinvaeltajiemme sisäiset kompassit. Hese löytyy lopulta, ja saamme tankit täyteen. Täytämme juomapussit vesijohtovedellä, tosin omani menee tässä kohtaa rikki. Koska sade oli lakannut, kastelin alaselän ja housut juomavedelläni. Löydän Valintatalon valikoimista teepaitoja. Ostan 2 paitaa, jos vaikka jotakin kuivaa saisi yöksi makuupussiin.

Kuljemme Nousiaisten kirkolle, jossa Opa saa puhelinsoiton. Puhelimesta kuuluu kärsivä pyhiinvaeltaja. Ääni pyytää jättämään retkikeittimen kirkolle, sillä pyhiinvaelluksen toinen osajoukko ei jaksaisi laavulle asti. Opan kanssa päädymme kulkemaan Kervan laavulle, sillä meillä ei ole kulkuongelmia.

Lähestyessämme Kervaa puhelimesta kuuluu helpottunut pyhiinvaeltaja. Nieminen ja Jopi ovat neuvotelleet yksiöt käyttöönsä Nousiaisten pappilan luhdista. Me saavutamme laavun klo 22.30. Onnistun kuivaamaan etapilla vaatteet, sillä sadepilvet eivät osu. Palelemisesta ei olisi pelkoa. Laavulta löytyy juuri ja juuri riittävä määrä kuivaa puuta, ja saamme grillattua makkaraa. Nostamme viimeisen illan maljan.

Heräämme jo kohtuullisen kankeina aamuun. Eilinen noin 60 km:n taival tuntuu hieman. Uskomme nousevan päivän urakkaa lapsellisen helpoksi. Matkaa on jäljellä enää hieman reilut 20 km Tuomiokirkolle. Luhdissa levänneet ovat käynnistyneet klo 6 ja ovat herätessämme jo ohittaneet laavun tason.

Alkumatka menee hieman kankeasti, mutta vauhti saadaan kiihtymään sopivaksi tielle päästyämme. Emme pidä erityisiä taukoja, välillä imaisemme hiukan vettä. Ruskon kirkon ja Pomponrahkan välillä löydämme loput pyhiinvaeltajat lounaskahvilan pihamaalta makaamasta. Päämäärään on matkaa noin 9 km. Makaaminen jatkuu pitkään. Huumori rönsyilee taas mukavasti, aurinko hellii matkaajia.

Matka jatkuu. Olemme Opan kanssa eronneet Jopista ja Niemisestä kymmeniä kilometrejä sitten. En pysty pidättelemään, kun luhtimiehet lähtevät liikkeelle. Pakko on oikein kunnolla nauraa. Opa toteaa Jopin kävelevän yhtä hyvin kuin aikanaan hänen 95-vuotias mummonsa molempien lonkkien leikkaamisen jälkeen.

Matkanteko muuttuu neekerikävelyksi ja maisemat kovin tutuiksi. Matkanteko kestää ja kestää. Tässä vaiheessa vaellusta alan olla sitä mieltä, että perillepääsy on arvokkaampaa kuin matkanteko. Tyydyn joka tapauksessa vauhtiin. Turun Tuomiokirkossa on vähintäänkin hienoa kävellä. Kiitos, upeat kanssavaeltajamiehet, että sain kokea tämän!

PS. Lisään vielä kuvia oheen, jos ja kun käsiini saan.

Karttoja pyhiinvaellukselta

(Sanna 19.6.2008)

Muit vanhoi jutui Etusivulle