Amatöörinä ammattilaisten seassa

Alkukesän kisat on soitettu mollissa. Vanha leikattu jalka ei kestä metsäjuoksua, ja meno on ollut kovin kömpelöä alamäissä varsinkin. Nyt Sakari Oravan ohjeistuksen mukaan jätän kilpailut pariksi kuukaudeksi ja tiputan tiejyystönkin kahteen kertaan viikossa. Onneksi en ole ammattilainen ja elämä saa sisältöä muustakin kuin urheilusta. Mutta...

En ole juossut kivutonta askelta 16 vuoteen. Kipu on ollut kropassa lähes aina. Siellä sun täällä, alkuun luissa, viime vuosina akillesjänteissä. Viisaat ovat neuvoneet, että harjoitus on lopetettava heti, kun kipu tulee. Jos olisin tätä neuvoa noudattanut, olisinko nyt onnellisempi ihminen? Kysymys on turha, sillä olen riippuvainen urheilun endorfiiniantimista. Vammojeni vuoksi olen kuitenkin ollut pakotettu hankkimaan urheiluun liittymättömän ammattini nopeasti. Olenkin ollut työelämässä jo vuosia, mikä on tämänkin tason suunnistajalta harvinaista.

Olenko sitten elämänjärjestelyilläni pilannut mahdollisuuteni urheilija? Ehkä. Menestykseni työnteon lomassa näillä vammamäärillä saattaa kertoa poikkeuksellisesta lahjakkuudesta urheilijana. Toisaalta vammojen estettyä urheilemisen olen pitänyt otteeni elämänilosta yllä käymällä töissä kuten kunnon kansalaiset ikään. En ole ehtinyt miettiä paskaa elämääni vaan suunnannut tarmoni ei-urheilijaelämääni. Ehkä olen näin välttänyt hulluksi tulemisen, mikä ei ole ollenkaan vähäpätöinen asia ihmisen elämässä.

Saan joka kuukausi palkan, vaikken olisikaan työssäni erityisesti onnistunut. Jopa ylityökorvaukset tulevat joka kuukausi samansuuruisina. Urheilijana palkkapäivää ei ole, ellei työtä ole tehty erityisen hyvin. On kuitenkin hyvin ristiriitaista suhtautua harjoituksissa ihmisten kitinään, kuinka ovat väsyneitä aamuharjoituksista, kun itse olen rättiväsynyt työpäivästä. Teen arkipäivisin maksimissaan 50 % suurimman osan omantasoiseni harjoittelusta. Muut tekevät kaksi harjoitusta, minä yhden tai en yhtään.

Jossittelua amatööri- ja ammattiurheilun pluspuolista voisi jatkaa ikuisesti. Omat kiksini saan kuitenkin juurikin siitä, että päihitän jalkapuolenakin ison läjän ammattilaisia. Toisaalta masentavaa on omien kykyjen rajallisuus. Nykyisellä harjoittelulla on täysin mahdotonta saavuttaa tasoa, jolle haluaisin yltää. Työssäkäyntiä ei silti kohdallani tarvitsisi jättää. Riittäisi, kun jaloista lähtisivät ikuiset kivut, että voisin harjoitella enemmän juoksua, ja voisin juosta suunnistuskilpailut omalla tasollani, varomatta kipeää jalkaa. Näin uskon. Onhan tämäkin epäreilua, epäreilua lahjakkuutta. Mutta se vasta epäreilua on, etten ole koskaan päässyt paketteja avaamaan.

(Sanna 7.6.2008)

Muit vanhoi jutui Etusivulle